Eyvind Sucksdorff Sodankylän geofysiikan observatorion johtaja 1927–1945

Eyvind Sucksdorff syntyi 7. huhtikuuta 1899 Pohjois-Savon Vesannolla. Hän kuoli Helsingissä 19. lokakuuta 1955. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 120 vuotta Sucksdorffin syntymästä.

Eyvind Sucksdorff valmistui ylioppilaaksi Viipurin lyseosta vuonna 1918. Vielä samana vuonna hän osallistui Suomen sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella valkoisten joukoissa.

Sucksdorff opiskeli Turun yliopistossa fysiikkaa, tähtitiedettä ja matematiikkaa Yrjö ja Kalle Väisälän oppilaana. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1933.

Eyvind ja Annikki Sucksdorff vuonna 1927. Kuva: Sucksdorffien perhealbumi, kiitokset Touko Siltala.

Suomalainen Tiedeakatemia valitsi Sucksdorffin Sodankylän observatorion johtajaksi vuonna 1927. Hän oli järjestyksessä viides johtaja observatorion perustamisesta 1913 lähtien. Observatorion assistentiksi kiinnitettiin Eyvindin aviopuoliso lääketieteen kandidaatti Annikki Sucksdorff (s. Santaholma; 1904-1986). He työskentelivät observatoriotehtävissä 18 vuotta vuoteen 1945 saakka. Sinä aikana heille syntyi kolme lasta: Christian (Krisse) (1928–2016), Esra (1929–) ja Liisa (1931–).

1920-luvun lopulla alkoivat suomalaiset geofyysikot ja meteorologit valmistautua vuosien 1932–1933 kansainvälisen polaarivuoden tutkimus- ja havainto-ohjelmaan. Sodankylän observatoriossa uusittiin ja laajennettiin magneettikentän rekisteröintilaitteet. Aikansa moderneimmat ja tarkimmat laitteet saatiin Tanskan ilmatieteelliseltä laitokselta. Laitteet oli suunnitellut laitoksen johtaja ja Kansainvälisen polaarivuoden presidentti Dan la Cour (1876–1942). Sucksdorff ja la Cour tekivät 1930-luvulla tiivistä yhteistyötä magneettisten mittausten ja uusien mittalaitteiden parissa. La Courin magneettiset instrumentit olivat kansainvälisen observatorioyhteisön vakiolaitteita aina 1990-luvulle saakka.

Polaarivuoden aikana Sodankylän observatoriossa oli toiminnassa toistakymmentä eri meteorologista ja geofysikaalista havaintolaitteistoa. Vastaavassa laajuudessa Sodankylässä tehtiin havaintoja ensimmäisen polaarivuoden aikana 1882–1883.

Polaarivuoden hyvin toteutettu havainto-ohjelma oli Sodankylän observatoriolle ja Eyvind Sucksdorffin pienelle neljän hengen tiimille suuri menestys. Observatorion asema tiedeyhteisössä vahvistui, kun Sodankylästä tehtiin magneettisten kojeiden kansainvälinen kalibrointiasema. Eyvind Sucksdorff loi kiinteät suhteet alan kansainvälisiin toimijoihin, erityisesti pohjoismaisiin kollegoihin.

Suuri osa polaarivuoden havainnoista jäi pysyvästi observatorion tehtäviin. Niinpä vuonna 1933 Eyvind Sucksdorffin aloitteesta observatorion nimeksi otettiin laajennetun tehtäväkentän mukaisesti "Sodankylän geofysikaalinen observatorio Tähtelä".

Uudet magneettiset mittalaitteet antoivat mahdollisuuksia tutkia entistä nopeampia korkeataajuisia magneettisia muutoksia. Vuonna 1936 Eyvind Sucksdorff julkaisi arvostetussa Journal of Geophysical Research -lehdessä, samanaikaisesti norjalaisen Leiv Harangin (1902–1970) kanssa, tutkimuksen nopeista magneettikentän muutoksista, joille vakiintui nimitys mikropulsaatiot. Kyseessä oli uusi tieteellinen aluevaltaus magnetismin alalla. Sucksdorff jatkoi pulsaatioiden tutkimuksia maavirtojen ja suurten induktiokelojen avulla aina 1930-luvun lopulle saakka. Hänen työtään ovat sittemmin jatkaneet menestyksellisesti Oulun yliopiston tutkijat.

Eyvind Sucksdorffin väitöskirja valmistui sodan aikana vuonna 1942. Se käsitteli magneettista häiriöisyyttä (aktiivisuutta), joka oli 1930-luvulla monella taholla kiinnostuksen kohteena. Väitöskirjatyön aineistona oli Sodankylän magneettiset rekisteröintitulokset 1914–1934. Tässä työssä hyödynnettiin ensimmäisen kerran Sodankylän observatoriossa tuotettua tieteellistä dataa kansainvälisen tiedeyhteisön käyttöön. Väitöskirjatyön aihepiiri olisi nykyterminologian mukaan avaruussää ja -ilmasto, joka on mitä ajankohtaisin tutkimusalue tänäkin päivänä. Vasta 1960-luvulla Sodankylän observatoriossa julkaistiin uudelleen kansainvälisesti merkittäviä tieteellisiä tutkimuksia.

Sodankylän observatorion 1930-luvun menestystarina päättyi vuonna 1944 täydelliseen katastrofiin. Saksalaiset sotajoukot suorittivat observatorion täydellisen ja mitä perusteellisemman tuhon syksyllä 1944. Observatorion kaikki 11 rakennusta poltettiin maan tasalle.

Suomalainen Tiedeakatemia yhdessä Ilmatieteen laitoksen kanssa päättivät aloittaa välittömästi observatorion uudelleenrakentamisen. Jo vuoden 1944 lopulla säähavainnot saatiin käyntiin lähes aikaisemmassa laajuudessa. Observatorion toiminnot jaettiin vuonna 1949 kahtia siten, että kaikki magnetismiin liittyvät jäivät Tiedeakatemian vastuulle, mutta meteorologiset ja aerologiset havainnot siirrettiin uudelle organisaatiolle Ilmatieteen laitoksen tehtäväkentälle. Näin Tähtelän alueelle syntyi kaksi observatoriota: meteorologinen ja magneettinen.  Tarvittavat varat saatiin Lapin jälleenrakentamisrahastosta. Jälleenrakennusvaiheen tärkeitä vaikuttajia olivat Eyvind Sucksdorffin ohella Ilmatieteen laitoksen johtaja Jaakko Keränen - Sodankylän observatorion ensimmäinen johtaja 1913–1917 - ja Helsingin yliopiston meteorologian professori Vilho Väisälä, jonka ansiosta saatiin Sodankylän aerologiset luotaukset käyntiin.

Geofysiikan observatorion uusi päärakennus valmistui vuonna 1950, ja uusi aika koitti. Eero Kataja (1927–2014) aloitti observatorion johdossa samana vuonna, mutta Eyvind Sucksdorff, Tiedeakatemian observatoriotoimikunnan sihteerinä, oli silloin vielä varsin kokemattoman Katajan tukena kaikissa observatoriota koskevissa käytännön kysymyksissä.

Eyvind Sucksdorff valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1951. Hän toimi tähtitieteellisen yhdistyksen URSA:n puheenjohtajana 1947–1955. Sucksdorff oli sodan jälkeen kansainvälisen geomagnetismin järjestön (IAGA) aktiivinen jäsen.

Eyvind Sucksdorff siirtyi Sodankylän tuhon jälkeen Helsinkiin Ilmatieteen laitokselle geofyysikon virkanimikkeellä. Siellä hänen suunnitelmiensa mukaan valmistui Nurmijärven magneettinen observatorio vuonna 1951. Sucksdorffin tehtäväkenttään kuului vielä uudistaa ja jatkaa Ilmatieteen laitoksen tekemiä magneettisia maastomittauksia eri puolilla Suomea. Eyvind Sucksdorffin äkillinen kuolema vuonna 1955 katkaisi näiden töiden jatkuvuuden.

Sodankylän geofysiikan observatorion yli satavuotisessa historiassa Eyvind Sucksdorff nousee erääksi sen tärkeimmäksi johtajaksi, jonka ansiosta observatorio nousi kansainvälisen tiedeyhteisön arvostetuksi toimijaksi jo 1930-luvulla.

"Geofyysikko Eyvind Sucksdorff - havaintojen taituri" -kirjan kansi.

Eyvind Sucksdorffin elämästä ja työstä Sodankylän geofysiikan observatoriossa on ilmestynyt allekirjoittaneen laatima kirja "Geofyysikko Eyvind Sucksdorff - havaintojen taituri" (Suomen Tiedeseura 2018, 183 s.). Se on ostettavissa Tiedekirjakaupan kautta (tiedekirja (at) tsv.fi), mutta kirjaa voi kysyä myös Sodankylän geofysiikan observatoriosta.

Teksti: Heikki Nevanlinna.

Sodankylän avaruuskampus – tutkimus- ja liiketoimintamahdollisuudet

Sodankylän avaruuskampus Kitisen rannalla. Kuva: Timo Rantala.

Oulun yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen Sodankylän avaruuskampus esittäytyy avaruustoiminnasta kiinnostuneille tutkijoille, yrityksille ja opiskelijoille Oulun yliopistossa Linnanmaalla järjestettävässä tapahtumassa ”Sodankylän avaruuskampus - tutkimus- ja liiketoimintamahdollisuudet”.

Paikka: Oulun yliopisto, Tellus Innovation Arena, torstaina 8.2.2018 klo 12–15.

Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja sinne ovat tervetulleita kaikki kiinnostuneet.

Tervetuloa!

Lisätietoa ja ohjelma sekä rekisteröinti tässä.

Calibration of the All-Sky Cameras

As nights are getting dark enough to observe the northern light, it is time to perform the yearly absolute calibration of the cameras and imagers which monitor the aurora. This week, scientists from the Finnish Meteorological Institute, EISCAT, the University of Southampton and the University Centre in Svalbard (UNIS) are calibrating their instruments in Tähtelä.

Four all-sky imagers are being calibrated: two ICCDs (Sodankylä and Longyearbyen) and two EMCCDs (Kilpisjärvi and Abisko). The calibration of each instrument takes a couple of hours. It consists in measuring the response curve of the sensor to a known source of light obtained from three lamps illuminating an integrating sphere. The purpose is to be able to convert the number of counts received in each pixel of the sensor into photon flux in rayleigh (1 R = 795,774,716 photons.m^-2.s^-1.sr^-1).

Integrating sphere used to produce the calibrating light source.
Photo: M. Grandin

Since the instruments measure the auroral emission in three wave lenghts (427.8 nm "blue", 557.7 nm "green" and 630.0 nm "red"), the calibration must be done for each of these three channels. In practice, the green and red channels are calibrated during a same procedure, and the blue channel calibration takes place separately. The whole calibration procedure is of course done in a dark room and is controlled remotely.

The Sodankylä ICCD imager set up for calibration.
Photo: M. Grandin

May this auroral season be rich in substorms with clear-sky conditions!

Joululukemista: Jaakko Keränen - Suomen Sääprofessori

Heikki Nevanlinna on kirjoittanut kirjan Sodankylän geofysiikan observatorion ensimmäisestä johtajasta Jaakko Keräsestä (1883-1979). Hän tuli koko kansalle paremmin tunnetuksi Ilmatieteen laitoksen johtajana, aikansa mediahahmona "Sää-Keräsenä" ja "Suomen Sääprofessorina".

Ystävällisesti joulupukki toimitti kovakantisen version minulle. Sähköinen versio pdf:nä löytyy täältä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/144225. Eli jos sadan vuoden takainen observatoriomaailma ja Ilmatieteen laitoksen historia kiinnostaa, niin tässä varsin mielenkiintoista joululukemista. Kirjan on kustantanut Ilmatieteen laitos ja Sodankylän geofysiikan observatorio.

Ilmatieteen laitoksen uutinen kirjasta löytyypi täältä: http://ilmatieteenlaitos.fi/ajankohtaista/35939224. Tässä alla kyseisestä Ilmatieteen laitoksen tiedotteesta lainattu pätkä:

Jaakko Keränen Jaakko Keränen oli kotoisin Kainuun Paltamosta maanviljelijäperheestä. Keränen nimitettiin silloisen Ilmatieteellisen keskuslaitoksen magneetikoksi vuonna 1911. Sääosaston johtajaksi hänet valittiin vuonna 1921. Sitä ennen hän oli tehnyt mittavan työn Suomalaisen Tiedeakatemian Sodankylän magneettisen observatorion ensimmäisenä johtajana 1913–1918. Keräsen tehtäviin kuului myös Suomen alueellinen magneettinen kartoitustyö, joka valmistui 1930-luvun alussa. Kyseessä oli osa suuresta kansainvälisestä maapallonlaajuisesta tutkimusohjelmasta. Sodankylästä Keränen siirtyi kolmeksi vuodeksi geodeettiseen laitokseen, missä hän osallistui Suomen ja Neuvostoliiton välisen Tarton rauhansopimuksen (1920) mukaisiin rajanmääritysmittauksiin Lapissa. Tasavallan presidentti nimitti Keräsen Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajaksi vuonna 1933. Ilmatieteellisen keskuslaitoksen johtajan tehtävistä Keränen siirtyi eläkkeelle vuonna 1953, mutta hän jatkoi meteorologian ja geofysiikan tiedeyhteisöissä eri tehtävissä vielä 1960-luvulle saakka. Jaakko Keräsen yli 20 vuotta kestäneen johtajakauden aikana Ilmatieteellisen keskuslaitoksen tehtäväalue laajeni merkittävästi ja henkilökunnan määrä kasvoi lähes kymmenkertaiseksi. Lentoliikenteen alku 1920-luvulla toi laitokselle uusia ilmailumeteorologisia tehtäviä. Yleisradiotoiminnan käynnistyminen avasi laitokselle uusia mahdollisuuksia meteorologisten tietojen välitykseen. Jaakko Keränen tulikin tunnetuksi kansalaisille radion ja myös sanomalehtikirjoitusten kautta ilmatieteen symbolina ja mediahahmona, "Sää-Keräsenä" ja "Suomen Sääprofessorina". Jatkosodassa 1941–1944 Keränen johti Ilmatieteellisen keskuslaitoksen toimintaa osana Puolustusvoimien koko maan kattavaa sääpalvelua. Sodan jälkeen Jaakko Keränen vaikutti merkittävästi Sodankylän magneettisen observatorion uudelleenrakentamiseen. Observatorio tuhoutui täysin Lapin sodassa 1944. Keränen oli myös keskeinen henkilö, kun Ilmatieteellisen keskuslaitoksen Sodankylän aerologinen observatorio perustettiin vuonna 1949. Hänen johtajakautensa lopulla käynnistyi myös Nurmijärven magneettinen observatorio. Jaakko Keränen oli aktiivisesti mukana Suomalaisessa Tiedeakatemiassa, jonne hänet valittiin vuonna 1926. Hänelle myönnettiin Suomalaisen Tiedeakatemian kunniapalkinto vuonna 1962. Keräsen tieteellinen tuotanto käsittää noin 170 julkaisua, jotka liittyvät lähinnä geomagneettisiin ja meteorologisiin aiheisiin.